Alla olevissa teksteissä on puutteita ja vääriä tietoja. Ne johtuvat siitä, että ilman ainoaa kunnollista laajaa hakuteosta, Paolo Marzettin kirjaa Elmetti da combattimento di tutto il mondo - Combat helmets of the world, edes perustietoja on vaikea löytää, ja eri tietolähteet ovat keskenään ristiriitaisia. Siksi kun huomaatte tiedoissa virheitä, olkaa hyvä ja lähettäkää ylläpitäjälle korjausehdotus. Kiitos.
Ranskalainen m/15
ADRIAN modèle gènèral
Vuoden 1914 lopussa I maailmansota jähmettyi asema- ja juoksuhautasodaksi. Saksalaisten tykistökeskitysten kranaatinsirpaleet ja srapnellinkuulat aiheuttivat ranskalaisille eneneviä päävammoja ja huolestuttavia tappioita. Ensimmäinen kokeilu ratkaisuksi oli hatun alla pidettävä teräskupu, mutta se vain pahensi vammojen vakavuutta.
Varsinaisen teräskypärän kehittely alkoi keväällä 1915. Muotoilutehtävän sai taiteilija August Adrian, joka otti esikuvaksi Ranskassa käytetyt palokypärät. Sieltä periytyvät ensimmäisen teräskypärämallin koristeellinen harja, pitkä lippa ja niskasuoja. Lempinimellä Adrian tunnettu kypärä ehti käyttöön samana vuonna. Armeija toivoi kypärän olevan mahdollisimman kevyt, ranskalainen m/15 painaa vain 670-750 grammaa. Niinpä sen antama suojakin on melko vaatimaton, sen 0,7 mm paksuinen teräs suojasi vain pieniltä kranaatinsirpaleilta. Kupujen kokoja oli kolme, eri kokoisia sisuksia yhdeksän. Harja peittää kuvun laen ilmanvaihtoaukot, reunat on vahvistettu pokkaamalla. Harja, kupu, lippa ja niskasuoja on kukin prässätty erikseen ja koottu niittaamalla yhteen. Sisuksena on kuusikielinen nahkahuppu, joka kiinnitetään kupuun metalliliuskoilla. Iskuja vaimentamassa kuvun ja nahkahupun välissä on neljä aaltopeltiliuskaa. Väri oli yleisimmin horizon bleu.
I maailmansodan päättyessä m/15 Adrian oli Euroopan armeijoiden yleisin malli ja se levisi käyttöön muuallekin maailmaan. Ranska valmisti niitä sodan aikana noin 20 miljoonaa kappaletta, joista maan oma tarve oli 4,5 miljoonaa. Ympärysvaltojen armeijoista mallia käyttivät mm. Belgia, Hollanti, Italia, Kreikka, Romania, Yhdysvallat, Venäjä ja Serbian Saloniki-armeija. Lisäksi niitä on ollut käytössä mm. Puolassa, Tšekkoslovakiassa, Jugoslaviassa, Espanjassa, Siamissa, Meksikossa ja Suomessa. Suomen Sotaministeriö tilasi 1919 Ranskasta 15.000 teräskypärää, mutta mukana oli myös saksalaismallisia sotasaaliskypäriä. Meillä armeija ei ollut tyytyväinen testituloksiin, ja ranskalaismallit myytiin 1920-luvulla palokunnille ja vs-käyttöön.
Malli pysyi Ranskassa käytössä toiseen maailmasotaan asti, jolloin sen korvasi rakenteeltaan yksinkertaistettu ja ominaisuuksiltaan paranneltu m/26.
Belgialainen m/15 Adrian
Adrian
Belgialainen malli 1915 on itse asiassa Ranskassa valmistettu Adrian tuontikypärä. Belgialaista siinä ovat kansallinen leijonatunnus ja oma väri, jalkaväen kypärissä sama vaalea khaki kuin asepuvuissa. Leukahihna oli yksiosainen ja siinä oli liukusolki. Kunnostuksissa belgialaiset vaihtoivat kypäriin omia kotimaisia sisuksiaan. Malli oli käytössä toiseen maailmansotaan saakka, jolloin sen korvasi belgialainen m/26-32. Sarjan ensimmäiset kypärät olivat ranskalaisia m/26 kypäriä, kunnes vastaavan kypärän kotimainen valmistus alkoi 1930-luvulla. Armeijan saadessa uusia kypäriä vanhoja siirrettiin mm. santarmeille. Toisen maailmansodan jälkeen Belgia otti käyttöön brittiläisen kypärämallin, jonka korvasi vuorostaan NATO-yhtenäisyyden vuoksi kopio amerikkalaisesta M1-kypärästä.
Tiettävästi Suomeen tuli jotakin kautta pieni erä belgialaisia kypäriä toisen maailmansodan aikana, mutta niitä ei koskaan otettu käyttöön, vaan kierrätettiin metalliromuksi.
Tämä kypärä on ollut Suomen armeijan käytössä heti itsenäisyyden alussa. Tiettävästi ranskalaista aselajitunnusta varten oleviin reikiin kiinnitettiin meillä kokardi. Koska mallista armeijan käytössä ei ole juuri säilynyt kuvia, tästä ei ole varmaa tietoa.
I maailmansodan päättyessä m/15 Adrian oli Euroopan armeijoiden yleisin malli ja se levisi käyttöön muuallekin maailmaan. Ranska valmisti niitä sodan aikana noin 20 miljoonaa kappaletta, joista maan oma tarve oli 4,5 miljoonaa. Ympärysvaltojen armeijoista mallia käyttivät mm. Belgia, Hollanti, Italia, Kreikka, Romania, Yhdysvallat, Venäjä ja Serbian Saloniki-armeija. Lisäksi niitä on ollut käytössä mm. Puolassa, Tšekkoslovakiassa, Jugoslaviassa, Espanjassa, Siamissa, Meksikossa ja Suomessa.
Suomen Sotaministeriö tilasi 1919 Ranskasta 15.000 teräskypärää. Adrian-kypärien mukana oli myös saksalaismallisia sotasaaliskypäriä, näin meille saapuneiden ranskalaiskypärien tarkkaa määrää ei voi tietää. Joitakin yksittäiskappaleita jäi maahan venäläisiltä sotilailta, ja niitä saattoi olla sisällissodassa punaisten käytössä. Meillä armeija ei ollut tyytyväinen koeammuntojen tuloksiin, mallia pidettiin suojauskyvyltään heikkona, ja ranskalaiskypärät myytiin 1920-luvulla palokunnille ja vs-käyttöön. Siksi niitä on ollut runsaasti mustiksi maalattuina palokypärinä. Joskus m/15 Adriania on kutsuttu meillä maahantulovuotensa mukaan "malliksi 19".
Tämä kypärä on ollut pääkaupungin väestösuojeluorganisaation käytössä. Uusittu nahkainen sisus on samaa mallia, jota valmistettiin ja käytettiin venäläisiä m/17 kypäriä kunnostettaessa. Joskus sitä on nimitetty malliksi 1921.
Suomen Sotaministeriö tilasi 1919 Ranskasta 15.000 teräskypärää. Adrian-kypärien mukana oli myös saksalaismallisia sotasaaliskypäriä, näin meille saapuneiden ranskalaiskypärien tarkkaa määrää ei voi tietää. Joitakin yksittäiskappaleita jäi maahan venäläisiltä sotilailta, ja niitä saattoi olla sisällissodassa punaisten käytössä. Meillä armeija ei ollut tyytyväinen koeammuntojen tuloksiin, mallia pidettiin suojauskyvyltään heikkona, ja ranskalaiskypärät myytiin 1920-luvulla palokunnille ja vs-käyttöön. Siksi niitä on ollut runsaasti mustiksi maalattuina palokypärinä. Joskus m/15 Adriania on kutsuttu meillä maahantulovuotensa mukaan "malliksi 19".
Saksalainen malli m/16
Stahlhelm 1916
Saksa aloitti oman teräskypäränsä kehittelyn kesällä 1915, samasta syystä mutta hieman myöhemmin kuin ranskalaiset. Kypärän tuli vaatimusten mukaan suojata päälakea, niskaa, kaulavaltimoita ja silmiä. Kun Ranskassa suunnittelijaksi valittiin taiteilija, Saksassa he olivat upseereja ja professoreita. Työtä johtivat Friedrich Schwerd Hannoverin teknillisestä korkeakoulusta ja laivastoylilääkäri August Bier. Työ alkoi syyskuussa 1915, ja kokeet olivat valmiit jo ennen vuoden loppua. Saksalainen malli oli ranskalaista tuntuvasti raskaampi, paksumpi ja kestävämpi. Se kesti pienten kranaatinsirpaleiden lisäksi srapnellinkuulia. Valmistus alkoi tammikuussa 1916 ja samassa kuussa joukoille jaettiin ensimmäiset 30.000 kypärää. Kesään 1916 mennessä kypäriä valmisti jo toistakymmentä tuotantolaitosta.
Kypärä on valmistettu krominikkeliteräslevystä prässäämällä. Kuvun paksuus on 1-1,1 mm, paino vaihtelee koosta riippuen 980-1400 g, kokoja oli viisi. Painoa lisäävät kookas lippa ja lieve. Reunat on vahvistettu pokkaamalla. Sisuksen runkona on paksu nahkavanne, johon on ommeltu kolme nahkatyynyä. Istuvuus säädetään päälakinauhalla ja tyynyjen täytettä lisäämällä tai vähentämällä. Leukahihnaa varten liepeen alareunassa on kaksi kiinnitystappia. Ratkaisun syynä oli halu käyttää uudelleen vanhentuneiden nahkaisten piikkikypärien m/91 leukahihnat. Väri oli aluksi savenharmaa, sittemmin kenttäharmaa, mutta monet on maalattu rintamalla naamiokuvioilla.
Mallin leimallisimmat piirteet ovat sen kulmikkuus ja otsalla olevat tapit, joiden vuoksi se sai Suomessa lempinimen sarvikypärä. Tapit ovat ilmanvaihtoreikien holkkeja, jotka vahvistavat reiän ympäristön halkeamisriskiltä. Samalla sarviin voidaan kiinnittää kypärämalliin suunniteltu 5 mm:n paksuinen lisäpanssari, jota käyttivät mm. tähystäjät ja tarkka-ampujat. Kypärä itsessään ei kestänyt suoraa kiväärinluodin osumaa.
Tuotannon kiihtyessä Saksa yksinkertaisti kypärän valmistusta, suuritöinen sisuksen nahkavanne korvattiin teräsvanteella. Kun vanhat leukahihnat loppuivat, jäivät uudesta kypärästä m/17 pois myös niiden kiinnitystapit. Mallissa 17 uusittu leukahihna on kiinni suoraan teräsvanteessa. Saksalaisten kypärien nimityksissä on runsaasti sekaannuksia. Suomessa kypärä on tapana nimetä kuvun mallin mukaan, kansainvälisesti taas sisuksen mukaan. Jos m/16 kuvussa on Innenstattung m/17-sisus, meillä kypärä on m/16, muille taas m/17. Jos kuvusta on jätetty liepeen alareunan tapit pois, se on meillä m/17, muualla usein m/18. Malli m/18 taas on meillä koemalli, jossa lievettä on korvien kohdalta nostettu pari senttiä. Saksalaiskypärän helma aiheutti huminaa ja vaikeutti äänten suunnan hahmottamista. Niin mallista m/17 muokattiin 1918 alareunastaan lovettu versio. Niitä valmistettiin vain 100.000 kappaleen koe-erä, eikä malli yleistynyt Saksan hävittyä sodan. Malli tunnetaan myös ratsuväkikypäränä, koska Reichswehrissä m/18 annettiin ratsuväelle huminaongelman vuoksi.
Mallit m/16 - m/18 olivat Saksassa käytössä vielä toisen maailmansodan aikaan. Ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa valmistui n. 7,5 miljoonaa kypärää, joista puolet lähetettiin liittolaismaille. Pääosa meni Itävalta-Unkariin, 170.000 Bulgariaan ja runsaat 5.000 Turkkiin. Näiden lisäksi muita käyttäjiä ovat olleet mm. Puola, Tšekkoslovakia, Baltian maat, Afganistan ja Suomi. Irlanti kopioi kypärästä oman m/27 Vickers-mallinsa.
Ranskasta 1919 Suomeen saapuneessa sotamateriaalitoimituksessa oli mukana joitakin saksalaisia sotasaaliskypäriä, mutta niiden määrästä ei ole tietoa. Suomessa olivat käytössä saksalaiset mallit m/16, m/17 ja m/18, sekä runsaasti vastaavan itävaltalaismallin kypäriä. Näitä ei meillä kirjanpidossa ole koskaan mitenkään eritelty. Puolustusvoimat totesi testeissään saksalaismallin muita kokeiltavana olleita paremmaksi ja hyväksyi 1920 "saksalaismallisen kypärän käyttöön ottamisen armeijalle". Vuonna 1922 maahan saapui 35.000 kypärää, ja 20-luvun loppuun mennessä armeijalla oli runsaat 80.000 tällaista kypärää. Ne olivat talvisodan päämalli ja käytössä vielä läpi jatkosodan. Saksalaiset m/16 ja m/17-kypärät sekä vastaava itävaltalaismalli jäivät vielä sotien jälkeenkin koulutuskäyttöön. Pääosa poistettiin vuosina 1947-48.
Iso-Britannia Mk I
Helmet, Steel, Mark I
ns. Brodie-kypärä
Saksan tavoin myös Iso-Britannia pääsi aloittamaan oman mallinsa valmistuksen vuonna 1915, ja kypärän jakelu joukoille alkoi keväällä 1916. Syynä olivat myös asema- ja juoksuhautasodan lisääntyneet pää- ja ylävartalovammat. Kypärän suunnittelija John L. Brodie esitteli The War Office Inventions Departmentille mallin, joka suojelisi miehiä tykistökeskitysten sirpaleilta ja sinkoilevilta kiviltä. Hänellä oli kaksi vaihtoehtoista mallia, joista kenttäkokeissa paremmaksi osoittautunut muistutti keskiaikaista jalkaväkimiehen rautakypärää. Tuotantoon otettu matala ja leveä malli A erosi lähes kaikessa mannermaisista perusmalleista. Siinä oli suora leikattu reuna, sisus oli kiinnitetty ruuvilla yhdestä pisteestä päälaelta, kuvun huipulla oli lisäksi huopakangaspehmuste, ja nahkainen leukahihna oli kiinni liepeissä. Väri oli vihreä tai harmaa.
Mallia paranneltiin jo vuonna 1916. Uusi teräslaatu oli kovempaa, kuvusta tuli hieman korkeampi ja liepeestä vähemmän leveä. Reunaan tuli sen terävyyttä vähentävä metallinauha, ja uusitussa sisuksessa oli kurenauhalla varustettu verkko, jolla voitiin parantaa kypärän istuvuutta. Monimutkainen leukahihna piti sisuksen paremmin paikoillaan; se oli kiinni kuvun huipun ruuvilla, kiersi sisuksen ali liepeiden kiinnityslenkkeihin, ja sieltä säädettävälle liukusoljelle. Koska malli A:n pinta oli liian kiiltävä, uudistetun Mark I:n väriksi tuli hiekalla karhennettu khaki.
Kypärää valmistettiin vain yhtä kokoa, se oli 0,9 mm paksuista mangaaniseoksista terästä, ja kypärä painoi 950 grammaa. Britit pitivät ranskalaismallia liian heikkona ja hitaana valmistaa, Brodien mallissa lujuus saatiin teräslevystä kertaprässäyksellä. Vuoden 1919 helmikuuhun mennessä oli valmistunut 7 miljoonaa kypärää. Brittiläisen Imperiumin maiden lisäksi mallia käyttivät mm. Yhdysvallat ja Norja. Ensimmäiseen maailmansotaan liittyessään USA tilasi Britanniasta 400.000 kypärää, ja aloitti saman mallin oman valmistuksen vuosien 1917-18 vaihteessa. Näin amerikkalaisversio sai nimen m1917. Erot alkuperäiseen ovat hyvin pieniä. Portugali käytti samaa kupua, mutta kehitti siihen oman sisustyyppinsä.
Iso-Britannia uudisti mallin vuonna 1936, ja paranneltu Mk II tuli käyttöön 1939.
Italialainen m/16
Elmetto Metallico Leggero Mº 15
ns. malli Lippmann
Ennen kehittyneemmän mallin käyttöönottoa italialaisilla rynnäkköjoukoilla oli saman tapainen alkeellinen kypärä, jollaista ranskalaiset olivat kokeilleet päähineiden alla. Malli Farina oli teräskupu, jota kiersi lisävahvikkeena sivulla teräspanta. Sekään ei juuri vaimentanut päähän kohdistuvaa iskua.
Adrian-mallin kehittämisen jälkeen Italia osti Ranskasta 1,8 miljoonaa m/15 kypärää, ja aloitti myös saman mallin tuotannon kotimaassa. Koska Adrian oli hidas ja kallis eri prässäysvaiheidensa ja niiden yhteen kokoamisen vuoksi, italialaiset yksinkertaistivat tuotantoa prässäämällä kuvun yhtenä kappaleena. Valmistus ja myös jakelu alkoivat vuonna 1916.
Ulkonäöltään ranskalainen ja Lippmann eroavat siten, että italialaiskypärästä puuttuvat kuvun, lipan ja niskasuojan väliset saumat. Kestävyydeltään m/16 on esikuvaansa hieman heikompi, paino oli sama, sisus saman tyyppinen, värinä oli tumma vihreä.
Ranskalais- ja italialaisvalmisteiset Adrianit sekä m/16 Lippmanit pysyivät käytössä toiseen maailmansotaan saakka. Niitä käyttivät armeijan lisäksi myös mm. santarmit ja poliisi. Korvaaja oli edistyksellinen toisen sukupolven kypärä m/33.
Itävalta-unkarilainen teräskypärä m/17
Stahlhelm 1917
Itävalta-Unkari tilasi kypäriensä kuvut Saksasta, ominaisuudet ja malli olivat lähes samat. Vain leukahihna ja joidenkin kypärien sisus olivat erilaisia. Ulkoisesti kypärä erottuu saksalaisista leukahihnan ylimääräisestä kiinnitysniitistä liepeen yläreunassa. Leukahihna oli kangasta tai nahkaa, joko yksi- tai kaksiosaista mallia. Itävaltalainen väri oli ruohonvihreä tai hiekanruskea. Mallien nimissä on samanlainen kirjavuus kuin saksalaismalleissa, koska myös itävaltalaismallissa käytettiin sekä nahka- että teräsvanteisia sisuksia. Lisäksi vuosina 1916-18 Itävalta-Unkari valmisti myös omaa Berndorfer-malliaan. Turkki teetti Itävalta-Unkarissa erän mallia, josta lippa on leikattu kokonaan pois.
Itävalta-Unkari hankki Saksasta I maailmansodan aikana 486.000 kypärää. Niitä jäi hajonneesta suurvallasta itsenäistyneisiin valtioihin, ja mallia on ajautunut saksalaiskypärien ohessa mainittujen maiden ohella mm. Norjaan. Tšekit hitsasivat itävaltalaiskypärään pienen koristeharjan ja kutsuivat sitä malliksi Vz20.
Itävaltalaismalleja tuli Suomeen saksalaiskypärien mukana, ja niitä käytettiin aivan samoin kuin vanhoja saksalaismallejakin, niitä mitenkään erottelematta. Kunnostusten myötä monien kypärien kupuihin porattiin lisäreikiä suomalaisten varikkosisusten kiinnitystä varten, jolloin niiden ulkonäkö hieman muuttui. Alkuperäisessä kunnossa olevat kypärät ovat hyvin harvinaisia.
Kypärä on suomalaisittain kiinnostava, koska osa niistä valmistettiin Helsingissä. Niinpä malli tunnetaan maailmalla yleisimmin yhden valmistajan mukaan malli Sohlbergina. Samalla venäläinen m/17 on tietenkin ensimmäinen Suomessa valmistettu teräskypärä.
Venäjä hankki 1916 Ranskasta erän m/15 kypäriä, ja käytti niitä esimerkkinä suunnitellessaan omaa kansallista mallia. Vuoden 1917 alkupuolella oli tilausvalmiina kypärämalli, jossa oli ranskalaiskypärän tapainen kupu lippoineen ja niskasuojineen. Venäläiset päätyivät italialaisten tapaan yksinkertaistamaan valmistusta siten, että kupu prässättiin yhtenä kappaleena, ilman lipan ja niskasuojan saumoja. Koristeellisen harjan korvasi päälaen kuppi, joka peitti ilmanvaihtoaukon. Reunat olivat pokkaamattomat. Sisuksena oli kangashuppu, jota voitiin säätää kurenauhalla. Sisus oli kuvussa kiinni metalliliuskoilla, ja Adrianin tapaan iskuja vaimentamassa olivat aaltopeltiliuskat.
Väri oli oliivinvihreä, kupu oli 1 mm teräsnikkeliseosta, kypärän paino oli n. 1 kg, ja kokoja oli vain yksi. Kypärä suojasi pieniltä kranaatinsirpaleilta, mutta ei srapnellin kuulilta. Eri tehtaissa valmistetuissa kypärissä on pieniä eroja, esim. kuvun nuppi saattaa olla hieman eri kokoinen.
Kaksi suomalaisyritystä sai tilauksen valmistaa kypäriä emämaan armeijalle, yhteensä 600.000 kappaletta. G.W. Sohlberg valmisti niitä 100.000 kpl ja V.W. Holmberg 500.000 kpl. Materiaalin toimitti Venäjän valtio.
Maailmansodan ja Venäjän vallankumouksen jälkeen kypäriä jäi mm. Venäjälle, Puolaan, Tšekkoslovakiaan, Romaniaan ja Suomeen. Suurin osa helsinkiläistehtaiden tilauksesta oli ehditty toimittaa Venäjälle, mutta Suomen itsenäistyttyä Sohlbergilla oli varastossaan jäljellä 5000 kypärää. Helsingin punakaarti takavarikoi kypäräerän, ja niitä oli pieni määrä käytössä sisällissodassa. Helsingin valtauksen jälkeen kypärät siirtyivät Helsingin valkokaartille ja Helsingin Jalkaväkirykmentille. Vuonna 1919 kypäriä oli ainakin Suomen Valkoisella Kaartilla sekä Vaasan ja Käkisalmen varuskuntien joukoilla. Valokuvissa niitä on myös sisällissodan ruotsalaisella vapaaehtoisprikaatilla.
Koska työkalut jäivät Suomeen, on mahdollista, että kypärämallin tuotanto Suomessa jatkui myös itsenäisyyden jälkeen. Tätä tukee niiden laajahko käyttö. Koska kypärissä on alkuperäisen kangashupun lisäksi sisuksena myös kolmikielekkeisiä nahkasisuksia (epävirallisesti m/21), itsenäisyyden alussa saatettiin valmistaa sekä kupuja että uusia sisuksia. Sisuksia on uusittu myös kunnostusten yhteydessä. Jotkut kypäristä on leimannut VKT. Venäläismalliset kypärät poistettiin vuonna 1920 puolustusvoimien käytöstä, ja ne myytiin palokunnille ja väestönsuojeluviranomaisille. Niinpä maassa onkin ollut runsaasti mustiksi maalattuja m/17 kypäriä.
Sveitsiläinen m/18
Ordenance Model 18
Sveitsi halusi ensimmäisten maiden joukossa oman kansallisen mallin, joka erottuisi kolmen suurvallan käyttöön jo ottamista perustyypeistä. Suunnittelun lähtökohta oli yleisluontoisen yksinkertainen; kypärä joka antaisi päälle maksimaalisen suojan. Tehtävän saivat tohtori Erward Gessler ja kuvanveistäjä, yliluutnantti Paul Boesch. Yhtenä esikuvana he käyttivät yhdysvaltalaista vuoden 1917 koemallia, nimeltään Deep Salade. Sveitsin m/18 muistuttaa hieman saksalaiskypärää pitkine liepeineen, mutta lippaa on nostettu tähtäämisen helpottamiseksi, samoin liepeen takaosaa, ettei se iskisi m/16 mallin tavoin niskaan. Ilmanvaihtoaukot on viety taakse, ja kuvun etuosa on loivennettu suuntaaman iskut yläviistoon. Sisuksen runkona on kankaalla päällystetty teräspanta, johon on kiinnitetty kolme nahkatyynyä. Mallin tuotanto alkoi helmikuussa 1918.
Kypärä on nikkeliterästä, kuvun paksuus on 1,15 mm, kokoja oli kaksi, ja niiden paino vaihteli 1220-1230 g. Mallia valmistettiin myös erä mangaaniteräksestä, jolloin paino keveni 1150 grammaan. Väri oli vaalean vihreä. Kaikkiaan kypäriä valmistettiin 600.000 kappaletta.
Mallia uudistettiin 1940, jolloin tuli käyttöön hieman muunneltu sisus, ja uusi leukahihna pikasolkineen. M/18-40 mallin lippaa oli hieman lyhennetty. Kaikki vanhat kypärät saivat 1943 uuden lähes mustan, korkkijauholla karhennetun pinnan. Tyypin onnistuneisuutta kuvaa sen pitkä käyttöikä; malli poistui vasta kun 1975 otettiin käyttöön kokonaan uusittu m/71. Alkuperäisestä m/18 mallista on lukuisia versioita eri tarkoituksiin, osa kevytmetallisia.
Tätä kypärää on käytetty Argentiinassa. He kutsuivat sitä nimellä m/38. Argentiina osti ennen yhdysvaltalaisen M1 kypärän käyttöönottoa sveitsiläisen m/18 lisäksi mm. belgialaiskypäriä ja Ruotsista mallia m/21.
Hollannin ja Sveitsin tapaan Ruotsikaan ei ottanut käyttöön mitään I maailmansodan päätyypeistä, vaan lähti kehittelemään kansallista, helposti tunnistettavaa mallia. Käsky oman kypärän suunnittelusta annettiin 1916. Ensimmäisen kokeilun mallina oli Adrian, mutta 0,75 mm paksuinen kypärä ei suojauskyvyltään tyydyttänyt armeijan johtoa. Kypärässä oli soikea kupu, siihen liitetty loivasti laskeva lieve ja päällä terävä harja. Jatkomallissa ruotsalaiset kokeilivat myös saksalaistyyppisiä korkeita ilmanvaihtoaukkojen holkkeja.
Ensimmäinen vaatimukset täyttänyt malli oli yhdestä levystä prässätty pallomainen kypärä, jonka lieri oli otsalla lyhyt lippa ja leveni sivuille ja taakse samalla kun käänteen jyrkkyys kasvoi. Laella oli pieni jäykisteharja ja otsassa vaakunakilpi. Reuna oli leikattu suoraksi ja sitä kiersi alumiininauha. M/21 oli 1,1 mm nikkeli- tai krominikkeliterästä, kokoja oli kolme, ja niiden painot olivat 1100, 1178 ja 1250 g. Sisus oli saksalaistyyppinen; teräspanta, johon oli kiinnitetty kolme nahkatyynyä. Alkujaan mallin väri oli tumma oliivinvihreä tai sinivihreä. Ruotsalaiset kutsuvat tätä matalaksi (låg) m/21:ksi, joskus sen nimityksenä on m/21-16.
Mallin uudistus alkoi jo parin vuoden kuluttua. Uusi kypärä oli soikeampi ja kellomaisempi. Lieve oli lyhyempi ja laski loivemmin. Metallina oli krominikkeliteräs. Sisus, jäykisteharja, vaakunakilpi ja reunanauha säilyivät liki ennallaan. Uusi väri oli siniharmaa. Valmistajia olivat ainakin Eskilstuna Stålprssnings Ab, Eskilstuna Plåtförändring Ab ja Ab Baltic Södertälje. Ruotsalaiset kutsuvat mallia korkeaksi (hög) m/21:ksi, joskus sen nimityksenä on m/21-18.
Seuraavassa uudistuksessa kuvun muoto pysyi lähes ennallaan, mutta kypärän ulkonäkö muuttui. Pois jäivät jäykisteharja, vaakunakilpi ja reunanauha. Sisuksen nahkatyynyt eivät enää olleet kiinni kupua kiertävässä teräspannassa, vaan jokaisella tyynyllä oli oma lyhyt teräsliuskansa, joka oli kiinni kuvussa kahdella niitillä. Tumma harmaa pinta on tavallisesti karhennettu. Mallia on myöhemmin kutsuttu nimellä m/26.
Soikeat ja kellomaiset kypärät pysyivät käytössä, kunnes ne vähitellen korvasi edistyksellinen pallomainen m/37, joka vaikutti monin tavoin suomalaiseenkin kypärähistoriaan. Erä m/26 kypäriä kunnostettiin myöhemmin vs-kypäriksi sisustamalla ne Schubert-Werke I/608-tyyppisellä sisuksella, joka Ruotsissa tunnetaan nimellä Inredningen 3.
Suomessa oli jatkosodan aikana käytössä runsaat 8.000 ruotsalaista m/21 kypärää, niistä valtaosa uusinta tyyppiä m/26. Valokuvien mukaan kypärät ilmestyivät joukoille kesällä 1941. Ilmeisesti ne olivat jääneet maahan talvisodan ajan ruotsalaisilta vapaaehtoisilta, asiakirjoja niiden hankinnoista ei ole löytynyt. Kypärät poistettiin heti sotien jälkeen. Norjaan m/26 kypäriä meni sodan ajan Ruotsissa koulutettujen ja varustettujen Politi -joukkojen mukana.
Tanskalainen m/23
Staalhjelm model 23
Tanskan Yleisesikunta esitti 1919 tanskalaisen kypärän kehittämistä osaksi joukkojen varustusta. Armeija tilasi eri maista 3.500 erilaista kypärää kokeiltavaksi. Tarkoituksena oli vertailla niiden paremmuutta ja hankkia kokemuksia oman kypärämallin suunnitteluun. Usea maa halusi mukaan projektiin, ja Tanska sai tietoa ja materiaalia mm. Britanniasta, Ranskasta, Hollannista ja Ruotsista. Pitkän kehittelyjakson jälkeen valmistui ensimmäinen malli 1923. Pääsuunnittelija oli kapteeni H.E. Johnsen, 120.000 kappaleen valmistus alkoi samana vuonna, samoin ensimmäisten kypärien jakelu käyttöön.
Tanskalainen m/23 on erikoisen näköinen; soikea kellomainen kypärä, joka suippenee huipulle lähes harjaksi, ja levenee voimakkaasti sivuille. Ratkaisu hakee hyvää näkyvyyttä eteen ja hyvää suojaa ohimoille ja kaulalle. Teräksen paksuus oli 1 mm, reunaa kiersi nauha, takaosassa oli kaksi ilmanvaihtoreikää, ja niskassa aukko kypärän ripustamista varten. Otsalla oli vaakuna, sisuksena oli teräsvanteessa 8 nahkatyynyä. Kokoja oli kaksi, väri oli keltaruskea.
1924 mallia muokattiin heti. Muoto muuttui aavistuksen, ja iskunkestävyyttä parannettiin nostamalla kuvun paksuus 1,2 mm:iin. Samalla kypärän paino nousi 1550-1600 grammaan. Glud & Marstrand sai parannetun kypärän tilauksen joulukuussa 1924, mutta valmistus keskeytettiin kaksi vuotta myöhemmin. Rykmentit valittivat kypärän aiheuttavan päänsärkyä ja korvien palelua, se putosi helposti päästä, vaikeutti kuulemista, leukahihna ei pysynyt kiinni, ja tuulella ilmanvaihtoaukot vihelsivät.
Lopullinen versio valmistui 1926. Ilmanvaihtoaukot jäivät pois ja kypärä sai uuden parannetun sisuksen, 8-kielisen nahkahupun, jossa oli neljä pehmustetyynyä. Kypärien maalipinta alkoi kuluessaan kiiltää ja maali tapasi hilseillä. 1937 aloitettu kokeilu pinnoittaa kypärät hiekalla karhennetulla uudella maalilla oli onnistunut, näin käsitellyt kypärät saivat nimen m/23-38. Väri oli tumma harmaa.
M/23 oli raskas kypärä, ja useaan tarpeeseen kaivattiin keveämpää mallia. M/23-41 oli tarkoitettu armeijan lisäksi mm. poliisille, vs- ja vartiokäyttöön ja jopa palokunnille. Metallia ohentamalla m/23-41:n paino keveni 1500 grammaan. Uusi sisus oli edellistä mallia halvempi ja kevyempi. Siinä on pahvista puristettu rengas, johon on kiinnitetty tyynytön nahkahuppu.
M/23 versioineen on ollut käytössä vuosikymmeniä. Poliisi sai uuden kypärämallin 1939, ns. malli Amalienborgin, m/39:n. Sodan aikana Tanska tilasi rautatiehenkilökunnalle Tšekkoslovakiasta m/34 kypäriä. Armeijan uusi, ruotsalaista m/37-kypärää muistuttava m/46 jäi lyhytikäiseksi. Vuonna 1948 otettiin käyttöön M1-tyyppinen NATO-kypärä.
Ranskalainen m/26
Casque du modèle gènèral, nouveau modèle 1926
ns. Adrian
Ranska uudisti ensimmäisen kerran kypärämalliansa 1922, mutta mallia m/22 ei juuri jaettu joukoille. Suunnittelu ja tuotanto vanhentuneen I maailmansodan mallin korvaamiseksi uusitulla kypärällä saatiin vauhtiin neljä vuotta myöhemmin.
Mallin 1915 suurimmat puutteet olivat sen heikko suojauskyky, monessa osassa prässätyn ja kootun kypärän valmistuksen kalleus ja hitaus, sekä sisuksen huonot iskunvaimennusominaisuudet.
M/26 oli prässätty yhdestä teräslevystä italialaisen Lippmannin tapaan. Muoto oli m/15 kaltainen, mutta kupu ja lipat olivat yhtä saumatonta kappaletta. Teräksen laatu oli parempi, 0,7-0,9 mm paksuinen mangaaniteräs. Tavoitteena oli edelleen kevyt kypärä, m/26 painoi 900 g. Harja oli alumiinipeltiä, ja sen alla olivat edelleen ilmanvaihtoaukot. Reuna oli vahvistettu pokkaamalla. Sisus ei ollut enää kiinni suoraan kuvussa, vaan neljässä (edessä, sivuilla ja takana) kupuun kiinnitetyssä joustavassa kannattimessa. Sisuksena oli edelleen nahkahuppu. Tätäkin kypärää oli kolmea kokoa: A, B ja C, sisuksien kokoja oli 9. Edessä olivat edelleen aukot, joihin aselajitunnukset kiinnitettiin. Kypärän uusi väri oli khaki.
Uusi malli pääsi jakeluun 1935. Se oli toisessa maailmansodassa Ranskan päämalli, vanhoja kypäriä käytettiin edelleen toisarvoisissa tehtävissä. Vuoteen 1944 mennessä oli valmistunut 3 miljoonaa m/26 kypärää. Sekä Vichyn että Vapaan Ranskan joukot käyttivät samaa mallia.
Koska pitkälippainen ja korkea Adrian ei sopinut ahtaissa ajoneuvoissa käytettäväksi, moottoroitujen joukkojen mallissa m/35 lippa oli korvattu otsan pehmusteella ja harja jätetty pois. Viimeinen Adrianiin pohjautunut malli oli m/45 "Jeanne d'Arc", joka oli nahkaisine otsapehmusteineen ja pienine harjoineen kuin mallien m/26 ja m/35 välimuoto. Malli 1951 OTAN olikin jo hieman mukailtu kopio M1-kypärästä. Malli 1926 jäi mm. vs-, poliisi- ja palokypäräksi.
Espanjalainen m/26
Mº 26
ns. Trubia
Vaikka espanjalaisilla on kypärämalli m/21, todellisuudessa ensimmäinen espanjalaiskypärä suunniteltiin 1926 ja otettiin käyttöön 1930. Mallit m/21 ja m/26 ovat muuten sama kypärä, paitsi muoto on hieman poikkeava. M/21 on hyvin yksinkertainen soikea kypärä, jonka lyhyet helmat laskeutuvat suoraan alas, lieve on otsalta nostettu sivu- ja takaosaa ylemmäs. M/26:ssa on pieni lippa, ja liepeet kaartuvat ulospäin, ja ne ovat rinnakkaismallia syvemmät. Siksi malleilla on lempinimet sin ala ja con ala, siivetön ja siivellinen malli.
Suunnittelutehtävän sai Arsenal Nacional de Artillería de Trubia, ja se myös valmisti kypärät. Malli on ikään kuin pehmennetty saksalaiskypärä. Sisus on saksalaistyyppinen; teräspanta, johon on kiinnitetty kolme nahkatyynyä huopapehmikkeineen. Kypärää on yhtä kokoa, teräksen paksuus on 1,1 mm, ja kypärän paino on 1000 g (m/21) tai 1050 g (m/26). Alkuperäinen väri oli harmaa. M/21:n muoto oli rinnakkaismallia parempi iskunkestävyydeltään, mutta koska mallia pidettiin rumana, se ei ollut kovin suosittu.
Monissa espanjalaiskypärissä otsassa oleva kokardin kiinnityslenkki ei kuulu alkuperäismalliin. Ne kiinnittivät Espanjan sisällissodan loppuvaiheessa voitolle päässeet fasistit. Mallia m/26 käyttivät sodan molemmat osapuolet. Lisäksi tasavaltalaisilla oli mm. ranskalais- ja tšekkikypäriä, fasisteilla taas italialaisia ja pieni määrä saksalaisia kypäriä.
M/26 jatkomalli oli sen kevennetty ja yksinkertaistettu versio m/38 eli Eibar. Siinä sisus on kiinnitetty päälaen niitillä, ulkoisesti se eroaa m/26:sta vain vähän. Eibaria käyttivät etenkin puolisotilaalliset joukot, ei niinkään vakinainen armeija.
Varsinainen korvaaja oli saksalaisesta m/35 kypärästä muotonsa kopioinut, mutta ominaisuuksiltaan heikkolaatuinen Modelo eli m/40.
Hollantilainen m/28
M 1928 Nieuw Model (Helm Nº 2)
Hollanti halusi jo I maailmansodan aikana kehittää oman kansallisen kypärämallin. M 1916 oli kuin yhdistelmä ranskalais- ja brittimalleista. M/22:ssa ranskalaisvaikutteet karsiutuivat. Yhtenä kappaleena prässätyssä kypärässä oli soikea kupu ja leveä Brodien tapainen lieve. Sisuksena oli saksalaistyylisesti kolme nahkatyynyä. Liepeen reunassa oli lovet kypärän ripustamista varten, ja reunat oli vahvistettu pokkaamalla.
Ns. uusi malli eli m/28 oli omalaatuisen näköinen kypärä, jonka kaltaisia ei ollut muualla kuin Romaniassa. Romania kopioi mallinsa Hollannista, koska maat olivat niin etäällä, ettei kypärissä ollut sekoittumisen vaaraa. Esikuvana kuitenkin tunnistaa mallin 16. Se on pitkänomainen kypärä, jossa sivut on nostettu korvien yläpuolelle, etuosa kaartuu taakse hyvin loivasti, kunnes putoaa päälaelta jyrkästi niskaan, ja takana on suojana pitkä ja leveä lieve. Ripustuksen lovi oli takareunassa. Edessä oli soikea kuparinen vaakunakilpi. Sisuksena oli edelleen kolme kupua kiertävään nahkavanteeseen kiinnitettyä nahkatyynyä, joiden alla oli huopapehmuste. Istuvuutta paransi niskatuki, hihnalla kiristettävä nahkakaistale.
M/28 valmistus alkoi 1927 ja jakelu seuraavana vuonna. Kypärä painoi 1400 g, värit olivat ruskea ja tumma vihreä. Sodan aikana sotilaat irrottivat usein vaakunakilvet. Huhun mukaan luodit ja sirpaleet pureutuivat hyvin kupariseen vaakunaan ja läpäisivät samalla teräksen. Mallissa 34 väriksi tuli ruohonvihreä, ja liepeen reunaa oli parannettu. M 40 on hieman matalampi malli kuin alkuperäinen 28. Valmistaja oli Verenigde Blikfabrieken (Verblifa) Amsterdamissa.
Toisen maailmansodan jälkeen armeija hylkäsi m/28 kypärät ja ne jäivät muuhun käyttöön, mm. poliisille. Armeija otti käyttöön aluksi Brodie-mallisen kypärän, kunnes sen korvasi M1-kopio m/53 NATO.
Tšekkoslovakialainen m/29 ja m/30
Vz. 29
Tšekkoslovakian itsenäistyessä 1918 maassa oli ranskalaisia kypäriä ja Itävalta-Unkarin jäljiltä tietenkin itävaltalaiskypäriä. Oman kansallisen mallin kehittely tuotti uusia ja muodoltaan vaihtelevia kypäriä lähes vuosittain. Tšekit hitsasivat koristeharjan itävaltalaisen tai saksalaisen kypärän päälaelle, ja nimesivät mallin Vz.20:ksi. Vz.25 oli mukailtu ranskalaiskypärästä siten, että se oli prässätty yhdestä kappaleesta, kupu oli pyöreämpi, ja lippa sekä niskasuoja olivat lyhyet. Laella oli harja ja otsalla vaakunakilpi. Sisuksen teräsvanteessa oli kuusi nahkatyynyä.
Vz.29 oli käytössä pitkään ja laajalti. Perusmuoto on osin Adrianilta; kypärässä on pyöreä kupu, joka levenee joka puolelta yhtä syväksi liepeeksi, kypärä on prässätty yhtenä kappaleena. Lippa ja niskasuoja ovat hieman sivuja pitemmät, vaikka alareunastaan kypärä on aivan suora. Tuotanto ja jakelu alkoivat 1928. Siitä olivat ainakin poliisi- ja palokuntaversiot. Palokypärässä ilmanvaihtoaukot olivat Adrianin tapaan peltisen harjan alla, ja poliisi- ym. käytössä olleessa versiossa oli aivan uudenlainen ilmanvaihtoratkaisu: suolasirottimiksi kutsutut pienin porauksin rei’itetyt alueet. Sisuksen runkona oli teräsvanne, siihen oli kiinnitetty joko 4 tai 6 nahkatyynyä. Leukahihnassa oli yleensä lovi leukaa varten. Värit olivat harmaa, khaki ja musta.
Poistettavista itävaltalaiskypäristä jäi yli niiden “sarvia“, ilmastointiaukkojen tappimaisia holkkeja. Kun tšekit porasivat sotilasversion etuosaan ilmanvaihtoreiät ja kiinnittivät niihin pitkät holkit, syntyi malli 30. Sen tuotanto alkoi 1930, mutta laajemmin se tuli jakeluun vasta 1939, kun mallia lähetettiin runsaasti Espanjan sisällissodan tasavaltalaisille. Väri oli khaki.
Sotilaskäytössä edelliset mallit korvasi pian kokonaan uudelleen suunniteltu malli 32, joka Suomen armeijan kypäränä tunnetaan mallina m/34. Sen sijaan palo- ja vs-kypärinä Vz.29:t pysyivät käytössä, kunnes maassa oli riittävästi neuvostotyylisiä m/53 kypäriä.
Norjalainen m/31
Model 1931 hjelm
ns. Baltik
Ensimmäisenä kypäränään Norja otti käyttöön brittimallin Mk I, kypärät tulivat jo I maailmansodan aikana. Lisäksi Norja osti Tšekkoslovakiasta m/20 kypäriä, eli entisiä itävaltalais- ja saksalaiskypäriä. Oman mallinsa Norja tilasi Ruotsista, siitä huolimatta että rajanaapureiden käyttöön tuli lähes samanlainen kypärämalli.
Norjalainen Baltik kypärä m/31 on itse asiassa ruotsalaisen m/21:n lopputuotantokauden kopio. Ainoat erot ovat, ettei m/31:ssä ole liepeitä ympäröivää alumiininauhaa eikä vaakunakilpeä. Myös leukahihna kiinnityksineen on hivenen erilainen. Erona Ruotsin m/26 malliin taas on, että norjalaiskypärän laella on edelleen pieni jäykisteharja, ja että sisuksen kolme nahkatyynyä ovat kiinni kypärää kiertävässä teräsvanteessa.
Norja tilasi aluksi Ruotsista 100 kypärää koekäyttöön, ne saivat nimen Baltik-Hjälmar, toimittajana oli Eskilstuna Stålpressning A/B. Tammikuussa 1931 Norja pyysi oman kotimaisen tuotantonsa aloituslupaa, minkä Ruotsin hallitus hyväksyi. Valmistuksen sai Raufoss Ammunisjonsfabrikker, teräksen toimitti Sandviken. Ensimmäinen Norjassa valmistettu kypärätyyppi hyväksyttiin virallisesti toukokuussa 1931. Lopullisesti kypärät koottiin armeijan omana varikkotyönä. Ominaisuudet olivat samat kuin ruotsalaiskypärillä, kokoja oli kolme; I, II ja III. Väri oli khaki. Kiiltelevän ja hilseilevän värin kanssa oli jatkuvia ongelmia, kunnes 1934 siirryttiin hiekalla karhennetun tumman vihreän käyttöön. Malli sai uuden nimen m/35, kun annettiin määräys kiinnittää uusien kypärien otsaan Norjan vaakuna.
Norjan miehityksen jälkeen 1940 saksalaiset määräsivät vaakunat poistettaviksi. Muuten m/31 ja m/35 kypärät pysyivät erilaisten järjestysjoukkojen käytössä, mm. Quislingin Förergardenilla ja Nasjonal Samlings Polititrupperilla. Norjan vapautuksen jälkeen maahan tuli Britanniassa varustetuilla vapaaehtoisjoukoilla olleita brittimalleja ja Ruotsista m/26 politi-kypäriä. Varastoihin oli jäänyt suuret määrät eri tyyppisiä saksalaiskypäriä. Ennen M1-tyyppisen NATO-kypärän yhtenäistä käyttöön ottoa päämalli oli brittiläinen Mk II, saksalaiskypäriä käyttivät mm. reserviläiset.
M/31 pysyi pitkään vapaaehtoisten kodinturvajoukkojen käytössä, niitä oli paljon myös vartio- ja vs-kypärinä. Useimmiten ne maalattiin keltaisiksi, ja osa sai uudet sisukset.
Japanissa oman kypärän suunnittelu käynnistyi eurooppalaisia valtoja myöhemmin, eivätkä japanilaiset olleet kiinnostuneita valmiiden eurooppalaismallien käyttöön otosta. Varhaisista japanilaiskypäristä on säilynyt vähän tietoja. 1920-luvun alussa Japani kehitti kypärän, joka muistutti brittimallia, mutta jossa takareuna laskeutui alemmas. Sen korvasi pian malli, joka lähinnä muistutti neuvostoliittolaista kypärää m/39, ja jota käytettiin ainakin Kiinan valloituksessa. Se tunnetaan nimellä “kirsikankukkamalli“. Mantshuriassa oli koekäytössä malli, joka muistutti saksalaista m/35-kypärää.
Lopullisesti hyväksytty Japanin armeijan ja laivaston maihinnousujoukkojen tyyppi 90, eli m/30 muistuttaa lähinnä ruotsalaista m/26 tai tšekkiläistä m/29 kypärää. Sen esikuvat lienevät olleet japanilaiset vanhat samurai- ja jalkaväkimiehen kypärät. Kypärä oli valmistettu kromimolybdeeniteräksestä, suoraksi leikattu reuna oli vahvistamaton. Alkuperäisenä sisuksena oli kolme nahkatyynyä, jotka kukin oli kiinnitetty niittiparilla. Valmistus alkoi 1930, ja ensimmäisen erän jakelu samana vuonna. Kokoja oli kolme, väri oli tumma ruskea. Jalkaväen kypärän otsaan oli kiinnitetty 5-sakarainen tähti, laivastolla ankkuri, ja laivaston maihinnousujoukoilla ankkuri ja kirsikankukka.
Nahka sopi sisuksen materiaalina huonosti trooppisiin olosuhteisiin. Siksi ajan myötä kypäriin valmistettiin erilaisia kangashuppuja, joiden laatu laski kaiken aikaa Japanin materiaalipulan pahetessa. Vaikka kypärän iskunkestävyys ei ollut huippuluokkaa, sitä ei enää sodan aikana paranneltu. Perusmalli oli sama, mutta armeija ja laivasto teettivät molemmat erikseen omat kypäränsä, eivätkä edes käyttäneet samoja osia. M/30-32 kypärän hupun vanne on kiinni kuvussa kolmella niitillä. Sen leukahihna on länsimaisittain erikoinen; hyvin pitkä kangasnauha, joka sidottiin samuraikypärien tapaan ympäri pään ja leuan.
Tyypin 90 kypäriä on valmistettu miljoonia. Samaa perusmallia käyttivät Japanissa myös erilaiset puolisotilaalliset joukot, poliisi, ilmavalvojat, palokunnat jne. Toisen maailmansodan jälkeen ympäri Aasiaa jäi runsaasti japanilaiskypäriä. Siksi niitä, usein uudelleen sisustettuina, käytettiin vielä sodan jälkeen mm. Thaimassa, Kiinassa, Koreassa ja Vietnamissa. Thaimaassa malli pysyi käytössä 1970-luvulle asti.
Ennen oman kansallisen mallin valmistumista Puolalla oli mm. ranskalaisia m/15 Adrian-kypäriä sekä saksalaisia I maailmansodan malleja. Puolalainen Wz 28 suunniteltiin vastaamaan sotilaskypärän ominaisuuksia, mutta malli vanheni uudemman kypärän tieltä, ja sitä on käytetty mm. vs- ja palokypäränä. Se oli mukailtu muotoja pehmentäen saksalaisesta kypärästä, ikään kuin saksalaisen ja ranskalaisen välimuotona korkeine harjoineen.
Wz 31 oli aikaansa edellä oleva malli. Se oli pallomainen kypärä, jossa oli suoraksi leikattu tasainen alareuna ja pitkä lippa. Sisuksena oli kolme nahkatyynyä kiinnitettynä teräspantaan. Puola sai suunnittelussa apua Sveitsistä. Teräksen paksuus oli 1,25 mm, paino 1350 g, ja suojausominaisuudet hyvät. Tuotantoon kypärä otettiin 1931 ja joukkojen käyttöön se pääsi 1935 osana asepuku-uudistusta. Kokoja oli yksi, pinta oli joko matta vihreä tai karhennettu heijastamaton Salamander. Malli muistuttaa hyvin paljon myöhempää yhdysvaltalaista M1-kypärää.
Malli 31 palasi uudelleen käyttöön toisen maailmansodan jälkeen. Uudella nahkahupulla sisustetut kypärät saivat nimityksen m/31-50. Ne helpottivat Puolan kypäräpulaa Varsovan liiton armeijan siirtyessä neuvostotyyppisen mallin Wz 50 käyttöön.
Pieni määrä puolalaisia m/31 kypäriä ajautui myös Suomeen. Niitä oli jatkosodan aikana armeijan käytössä arviolta 1.000 kappaletta. Kypärät on hävitetty heti sotien jälkeen, ja on häilyvää, lasketaanko m/31 “suomalaiskypäräksi“ vai ei.
Italialainen m/33
Elmetto Acciaio m 1933
Muiden valtioiden tapaa Italia halusi tunnistettavan kansallisen mallin maailmansotien välisenä aikana. Lisäksi Adrian-tyyppiset kypärät olivat jo käyneet auttamattoman vanhanaikaisiksi. Kehittelytehtävän sai insinööri Guido Rosso. Ensimmäinen malli valmistui 1931. Kypärä oli ennakkoluuloton sivuilta hieman litistetty puolipallo, jossa reunoja oli laskettu suojaaman päätä sivuilta, sekä nostettu edestä ja takaa helpottamaan tähtäämistä ja estämään iskut niskaan. Lippa oli terävän piikkimäinen. M/31 kypärän sisuksena oli kolme kupuun kiinnitettyä nahkatyynyä.
Lopullisessa versiossa m/33 on aivan uuden tyyppinen sisus. Se on teräsvanteessa oleva nahkahuppu, teräsvanne on ripustettu kupuun kolmella kannattimella. Näin sisus joustaa ja vaimentaa iskuja. Kuvun muotoa oli muokattu lisäksi hieman. Terävän lipan kärjen lisäksi leimallinen ulkonäkö tulee kannattimen kiinnitysniiteistä, jotka ovat samalla ilmanvaihtoaukkojen vahvistusholkkeja. Reunat on vahvistettu taivuttamalla niitä hieman ulos.
Mallin tuotanto alkoi 1933, ja sitä jaettiin joukoille 1935-37. Kupu on 1,1 mm nikkeliterästä, kokoja oli kolme, paino vaihteli 1100-1200 g. Väri oli aluksi tumma vihreä, myöhemmin myös khaki. Jotkut kypäristä eroavat muodoltaan perusmallista siten, että ne ovat tavallista kapeampia.
Italialainen oli esikuvana lukuisille myöhemmille kypärille. Malli pysyi Italiassa käytössä ainakin 1980-luvulle asti. NATO-jäsenyyden myötä kypärien tarve kasvoi, uudelleen tuotantoon tulleessa mallissa m/33-47 nahkainen leukaremmi on korvattu 1-osaisella kangashihnalla. Vuonna 1972 Bulgariassa käyttöön tullut malli m/51 on melkein suora kopio italialaisesta m/33:sta.
Talvisodan aikana Italia tarjosi Suomelle ostettavaksi sotamateriaalia. Välirauhan aikana maahan tuli muiden tarvikkeiden ohessa 30.000 kypärää. M/33 oli meillä käytössä jatkosodan ajan, ja malli poistettiin muiden “sekalaisten“ mukana rauhan tullen. Italialaiset lienee myyty metalliteollisuudelle raaka-aineeksi.
Tšekkoslovakialainen m/34
Vz. 32
Tšekkoslovakialainen m/34 oli maan viimeinen puhtaasti kansallinen malli. Se oli ominaisuuksiltaan aikansa parhaita kypäriä, pitkän kehittelyhistorian tuottama omaleimaisen näköinen malli ja esimerkki maan metalliteollisuuden tasosta.
Suorareunainen ja -liepeinen soikea kypärä oli suunniteltu suojaamaan etenkin käsiaseiden luodeilta, muodon ansiosta lähes mihin tahansa kohtaan osuvan luodin on tarkoitus kimmota pois. Suojaavuutta paransi saavutettu teräksen kimmoisuus. Sisuksen viisi nahkatyynyä ja hihnan lovi leualle tekivät mallista edeltäjiään istuvamman. Kukin tyynyistä oli kiinni kuvussa lyhyellä teräslistalla ja yhdellä niitillä.
Kupu oli 1,1 mm paksua kylmäpuristettua krominikkeliterästä, paino vaihteli 1080-1180 g. Tuotanto alkoi vuonna 1932 ja jakelu joukoille 1934-39. Kypärää valmistivat Bruder Gottlieb und Brauchbar (BGB) Brnossa, Sandrik Dolné Hámre (S-D-H) Slovakiassa ja C. A. Scholtz - Matejovce (Sch-M) Slovakiassa. Pintana oli matta khakinvärinen lakka.
Saksan vallattua Tšekinmaan mallia käytti Slovakian armeija, tunnuksenaan sininen raita kypärän alareunassa ja ristit molemmilla sivuilla. Tanska osti m/34 kypäriä rautatiehenkilöstönsä suojaksi sota-aikana. Sodan jälkeen Tšekkoslovakia otti pian käyttöön neuvostotyylisen kypärän m/53, ja vanhan malliset kypärät kunnostettiin vs-, palo- ja vartiokypäriksi. Usein se saivat uudet sisukset ja mustan värin.
Talvisodan aikana Suomi yritti kiireellä hankkia erilaista sotamateriaalia. Tukholman lähetystön mukaan tammikuussa 1940 ostettavissa olisi 200.000 tšekkoslovakialaista ja belgialaista teräskypärää. Nopeaa kauppaa ei syntynyt, eivätkä kypärät ehtineet talvisotaan, mutta yhteys johti myöhemmin keväällä 50.000 tšekkoslovakialaisen kypärän hankintaan. Malli oli meillä käytössä jatkosodan ajan, ja hävisi käytöstä heti sodan jälkeen sekalaisia kypärämalleja hävitettäessä. Todennäköisesti ne myytiin metalliteollisuuden raaka-aineeksi.
Romanialainen m/34
joskus nimityksinä myös m/28 tai m/38
Romania päätti tilata kypäränsä Hollannista, maat olivat niin etäällä toisistaan, ettei sekaantumisen vaaraa ollut. Mallina oli hollantilainen m/28-34. Joidenkin lähteiden mukaan tilauksesta sovittiin 1935 ja toimitukset alkoivat 1938. Alkuvaiheessa kypärissä oli otsassa kuningas Carol II:n vaakuna. Tiettävästi Romaniassa on valmistettu samaa tyyppiä myös lisenssillä. Saksan vallattua Hollannin toimitukset jatkuivat edelleen, ilmeisesti vanhoista hollantilaisvarastoista ja Saksan sotasaalisvarastoista. Vuosien 1938 ja 1942 välillä kypäriä tuli kaikkiaan 628.000 kappaletta. Värinä Romaniassa oli vihreä.
Carol II:n lähdettyä maanpakoon vaakunat poistettiin kypäristä. Osa kypäristä sisustettiin uudelleen saksalaisilla m/31 sisuksilla, jolloin mallia on joskus kutsuttu romanialaiseksi m/38-42:ksi. Kypärät pysyivät käytössä pitkään sodan jälkeenkin, Romania ei ottanut käyttöön monien Varsovan liiton maiden tavoin neuvostotyyppistä kypärää. Uudistettu romanialainen malli m/73 on hyvin uskollinen hollantilaiskypärille. Muoto on muuttunut vain hiukan, sisällä on lisäpehmuste, leukahihna on 4-pisteen kiinnityksellä, ja reuna on leikattu suoraksi vahvistamatta sitä pokkaamalla.
Tässä kypärässä on Romanian kuningas Ferdinand I:n vaakunan jäljennös. Ajallisesti se olisi kuulunut Adrian-kypärään. Samalla kypärä on tärvelty maalaamalla se uudelleen. Yksilö kertoo siitä, että kypärämarkkinoilla liikkuu paljon rahaa, keräilykypärät ovat kalliita, mikä taas houkuttelee huijareita. Mitä erilaisimpia väärennöksiä, kopioita ja uudelleen rakenneltuja malleja on liikkeellä valtavat määrät, ja kypäriä ostavan on tunnettava mallikirjo.
Saksa aloitti oman I maailmansodan aikaisen kypärämallinsa uudistamisen 1933. Valmiina oli jo uusi sisus Innenausstattung 31, jota oli käytetty kunnostetuissa m/16 ja m/17 kypärissä. 1934 otettiin käyttöön poliisi-, palo-, vartio- ja vs-kypärä, jossa oli säilytetty vanhan kypärän malli, mutta leikattu lievettä lyhyemmäksi. Pitkät ilmanvaihtoaukkojen holkkien tapit jäivät pois, niiden tilalla oli mm. tšekkityyppisiä “suolasirotinreikiä“.
Uudistamista johtivat August Bier ja Franz Marx. Uusi tyyppi m/35 vahvistettiin käyttöön 26.2.1935, tuotanto ja jakelu alkoivat samana vuonna. Uudessa kypärässä oli nostettu lippaa tähtäämisen helpottamiseksi ylemmäs ja leikattu liepeen helmaa lyhyemmäksi kuulemisen helpottamiseksi. Sisuksena oli m/31, teräs- tai alumiinivanteeseen kiinnitetty nahkahuppu, joka oli kiinnitetty kupua kiertävään vanteeseen lehtijousin. Ilmanvaihtoaukkoa vahvisti matala holkki. Reunat oli vahvistettu pokkaamalla. Krominikkeliteräksen paksuus oli 1,1-1,2 mm. Kypäräkokoja oli viisi: 53-55-57-59-61. Paino oli n. 1300 g. Kypäriä valmistettiin kaikkiaan 25 miljoonaa kappaletta. Alkuperäinen väri oli kenttäharmaa.
Kypärästä m/35 tehtiin myös versio, joka oli iskunkestävyydeltään heikompi kuin taistelujoukkojen kypärä. Se oli tarkoitettu mm. natsien nuorisojärjestön, teollisuusvartijoiden, ilmavalvonnan ja vs-joukkojen käyttöön. Sen merkkinä oli kuvun ja liepeen taitteessa kulkeva poimu.
Kypärätarpeen kasvaessa oli nopeutettava niiden tuotantoa. M/35-40 oli hivenen yksinkertaistettu malli, jossa oli jätetty pois ilmanvaihtoaukon erillinen holkki, ja reiän ympärystä oli vahvistettu prässäämällä vahvike suoraan kupuun. Vuoden 1942 mallissa m/35-42 ei reunoja enää pokattu sisään, vaan reuna leikattiin suoraksi ja vahvistettiin kääntämällä hiukan ulospäin. Kalliin ja monimutkaisen m/31 sisuksen sijaan tuli yksinkertainen fiiberirengas, joka oli suoraan kiinni kuvussa. Samalla teräksen paksuutta hieman lisättiin.
Saksalaisia kypäriä jäi valtavat määrät niihin maihin, joita Saksa oli miehittänyt tai varustanut. Ideologiasta riippumatta niitä hyödynnettiin ottamalla kypärät uusiokäyttöön, ellei armeijoiden malleina niin palo- ja vs-kypärinä. Miehitetyn Saksan itäinen osa hylkäsi perinteisen mallin, ja siitä mukailtiin DDR:n käyttämä kypärä m/56. Saksan Liittotasavallassa hyödynnettiin vanhoja kypäriä ja niiden valmistusvälineitä, perusmalli säilyi käytössä pitkään, ja siitä tehtiin myös sodan jälkeisiä versioita: m/35-50, 53, 55 jne. Mallia on kopioitu omaan tuotantoon ympäri maailmaa, esimerkkeinä vaikka espanjalainen m/40 tai chileläiset kypärät.
Suomen armeijan käytössä oli kaikkia sota-ajan perusmalleja. M/35 ei kuulunut armeijan hankintoihin, mutta niitä kulkeutui maahan eri tavoin pieniä määriä, mm. kotiutettujen SS-miesten mukana. Suomi yritti ostaa kypäriä Saksasta ennen talvisotaa, mutta Saksa ohjasi tilaukset mieluummin Unkariin. Viikkoa ennen jatkosotaa Suomi tilasi Saksasta 25.000 kappaletta m/35-40 kypäriä. Kesällä 1943 maahan tuli runsaat 24.000 saksalaiskypärää, malleja m/35-40 ja m/35-42. Ennen aselepoa kypäriä tuli maahan vielä yksi erä kesällä -44. Saksalaiset m/35-mallit pysyivät käytössä sotien jälkeen rinnan unkarilaisten kanssa vielä vuosikymmeniä, ainakin 1970-luvulle asti. Yhteensä näitä saksalaistyyppisiä kypäriä jäi rauhan ajan armeijalle noin 65.000 kpl, suuri osa on edelleen armeijan varastoissa.
Iso-Britannia Mk II
Helmet, Steel, Mark II
ns. Brodie-kypärä
Iso-Britannia uudisti ensimmäisen maailmansodan ajan kypärämallinsa vuonna 1935, ja seuraavana vuonna tuli käyttöön paranneltu Mk I. Kupu oli edelleen sama, mutta sisus suunniteltu kokonaan uudelleen. Se oli edelleen yhdestä pisteestä kiinni kuvun laelta, ja siinä oli keinonahkainen huppu, mutta huppu, sen pehmikkeet ja kireyden säätö olivat yksinkertaistuneet ja parantuneet. Kuvun kokoja oli edelleen yksi, mutta eri kokoisia sisuksia seitsemän. Nahkainen leukahihna vaihtui kankaiseen.
Parannetun Mk I:n käyttöönottovuonna 1936 alkoi samalla Mk II:n kehittely. Malli pysyi periaatteessa samana, mutta manganeesiteräksen koostumusta parannettiin hieman, sisusta muokattiin edelleen, ja 1-osaiseen leukahihnaan tulivat sen molempiin päihin jouset, jotka pitivät hihnan kireänä. Teräksen paksuus oli 0,9 mm ja paino 1050 g. Mk II pääsi tuotantoon 1938 ja tuli käyttöön 1939.
Ison-Britannian lisäksi malli tuli käyttöön muissakin Brittiläisen Kansainyhteisön maissa. Kokonaistuotanto oli noin 15 miljoonaa kypärää. Sitä valmistettiin mm. Etelä-Afrikassa (n. 2,5 miljoonaa), Kanadassa, Uudessa-Seelannissa (60.000), Intiassa (632.000), Australiassa (n. 2 miljoonaa) ja Hong Kongissa (25.000). Malleista voi löytää pieniä eroavaisuuksia. Kypärää käyttivät sotaväen lisäksi mm. poliisi, palokunnat, kodinturvajoukot ja ilmavalvonta. Lisäksi briteillä oli malliltaan jonkin verran erilainen vs-kypärä, jota saivat ostaa myös yksityishenkilöt (korkeakupuinen Zuckerman-kypärä).
Seuraava uudistus muokkasi kypärää jo silmin nähden. Vuonna 1943 suunnitellussa mallissa sisus oli sama, mutta kypärän muoto oli syvempi ja pitkulaisempi, ja lieve antoi paremman suojan ohimoille ja niskalle. Mallin nimi on käyttöönottovuoden mukaan British Pattern 1944, tai Mk III, ja lempinimi Turtle kuvaa sen muotoa. Mk IV oli lähes edellisen kaltainen, mallissa V on sama kupu, mutta huomattavasti parannettu sisus.
Mk II kypäriä tai niiden kopioita on ollut käytössä Brittiläisen Kansainyhteisön lisäksi mm. Irlannissa, Belgiassa, Hollannissa, Norjassa, Kreikassa, Turkissa, Neuvostoliitossa jne.
Neuvostoliittolainen m/36
Stalshlem (Ssh 36)
Vielä 1930-luvun puolivälissä Neuvostoliiton puna-armeija käytti ensimmäisen maailmansodan aikaisia kypärämalleja, ranskalaisia Adrianeja ja venäläistä mallia m/17. Neuvostoliitto vahvisti vasta 1936 käyttöön uuden kansallisen kypärämallin. Soikeassa kypärässä oli pieni lippa, lieve oli taivutettu alas ohimoiden suojaksi, ja laella oli ilmanvaihtoaukon päällä pieni harja. Kypäriä oli vain yhtä kokoa, paino oli 1100 grammaa. Sisus oli kangashuppu, jota kiersi hikinauha. Iskunvaimentimina olivat aaltopeltiliuskat. Leukahihna oli kangaspunosta. Väri oli tumma vihreä, jalkaväen kypärien otsaan oli maalattu tähti, sirppi ja vasara, tykistön kypäriin taas pelkkä tähti.
Kypärän valmistus alkoi 1935 ja jakelu joukoille 1936. Malli oli käytössä talvisodassa ja Saksan hyökkäyksen alkuvaiheessa, mutta iskunkestävyydeltään heikko kypärä pyrittiin pian korvaamaan uudemmilla malleilla m/39 ja etenkin m/40. Valmistajana oli mm. LMZ, Leningradski Metalurgiski Zavod.
Joitakin m/36 kypäriä oli tasavaltalaisarmeijan käytössä Espanjan sisällissodassa. M/36 kypäriä kertyi suomalaisille sotasaaliina jonkin verran, mutta mallia ei otettu meillä joukkojen käyttöön. Osin tähän oli syynä vihollismallin epäsuosio, osin epäily kypärän lujuudesta, ja varmasti kypärän sisuksien puute. Talvisodan aikana neuvostojoukot riisuivat sisukset pois voidakseen käyttää kypärän alla lämmikkeenä piippalakkejaan. Erään tiedon mukaan VKT olisi muokannut erän m/36 kypäriä vs-käyttöön leikkaamalla pois osan lipasta ja liepeestä.
Toisen maailmasodan kynnykselle asti Bulgaria oli käyttänyt saksalaisia m/16 ja m/17 kypäriä. Maa oli saanut niitä Saksan edellisen sodan liittolaisena. Oman kypärän kehittelyä taas jarruttivat I maailmansodan rauhansopimuksen määräykset. 1930-luvun puolivälissä armeijan kypäräpula pakotti Bulgarian nopeaan oman mallin hankintaan. Esikuvana oli saksalaistyyppinen kypärä lippoineen ja helmoineen, mutta vaikutteita tuli myös muista saman ajan malleista. Saksalaiskypärään verrattuna muotoa oli pehmennetty espanjalaismallin tapaan, laella oli joko koristeena tai jäykisteenä pieni harja, ja kuvussa oli samanlaiset holkein vahvistetut ilmanvaihtoaukot kuin italialaisessa m/33:ssa. Sisuksena oli samantapainen metallivanteeseen kiinnitetty nahkahuppu kuin saksalaisessa m/31:ssä.
Ensimmäiset sarjat olivat tuontikypäriä. Mallia m/36 on kolmea eri tyyppiä: A, B ja C. A-sarja on valmistettu Tšekkoslovakiassa. Siinä on sisään pokattu reuna, ja sisus on kiinni suoraan kuvussa suurikantaisilla niiteillä. B-sarja on valmistettu Saksassa ja Tšekkoslovakiassa, kypärä on muuten samanlainen kuin A, paitsi reuna on leikattu suoraksi ja jätetty kääntämättä. M/36-C on bulgarialaisvalmisteinen kypärä, jossa sisus on hieman italialais- tai kreikkalaiskypärän tapaan kuvussa kiinni joustavilla teräsliuskoilla. Niiden niitit ovat lähes liepeen alareunassa. Lisäksi mallista m/36 on kevytmetalliversio, sekä lyhytlippainen ja matalaliepeinen C-versio, jota kutsutaan myös malliksi m/39 tai m/36-C laskuvarjokypäräksi. Perusmallien paino on yleensä 1200 grammaa.
Ensimmäiset kypärät tulivat todennäköisesti käyttöön 1936, varmuudella niitä oli joukoilla toukokuun 1937 Urhoollisuuden päivän paraatissa. Itse valmistettu C-typpi ilmestyi käyttöön 1940-41. A-tyyppiä valmistivat Sandrik Dolne Hamre Slovakiassa, Bruder Gottlieb und Brauchbar ja Bratri G&B Tšekissä, sekä B-tyyppiä Eisenhuttenwerk Thale Harzissa Saksassa. A- ja B-tyyppien leukahihnat olivat tšekkiläistä Berndorfer-mallia. Mahdollisesti sisuksien nahkaosat olivat bulgarialaisvalmisteisia, jolloin kypärät olisi koottu valmiiksi Bulgariassa. A- ja B-tyypin kypärät olivat tumman viherharmaita, ja niiden oikealla sivulla oli kolmivärinen kansallisuustunnus. Eniten valmistetuissa C-tyypin kypärissä on runsaasti värieroja, mikä viittaa useisiin valmistuseriin. Vaakunat jäivät pois käytöstä 1940 jälkeen.
Toisen maailmansodan jälkeen kypäriä on kunnostettu vaihtamalla niihin uudet sisukset ja maalamalla ne vihreiksi. Malli on ollut käytössä nykypäiviin asti. M/36 piti poistaa käytöstä 1970-luvulla, jolloin 1972 tuli käyttöön m/51. Uuden bulgarialaismallin piti muistuttaa neuvostoliittolaista kypärää, mutta se on itse asiassa lähes kopio italialaisesta kypärästä m/33. Bulgarialainen m/51-72 on hieman kapeampi, ja siinä on hieman erilainen nahkahuppusisus. Näin bulgarialaiskypärä poikkesi selvästi muiden Varsovan liiton maiden perusmallista.
Ruotsi uusi kypärämallinsa 1930-luvulla ja päätyi pitkien tutkimusten ja kokeiden jälkeen puolipalloon. Kokeissa haettiin muotoa, jonka iskunkestävyys olisi mahdollisimman hyvä sekä kranaatinsirpaleita että luoteja vastaan. Mallin 37 valmistus ja jakelu alkoivat 1937. Kypärä oli aikansa parhaita, ja mallin onnistumista kuvaa sen pitkä käyttöaika - vaikka sisustyyppi on vaihtunut, periaatteessa sama malli on pysynyt käytössä m/90 komposiittikypärän käyttöön ottoon asti.
Kypärä valmistettiin Sandvikenin erikoisteräksestä kolmessa syvävetovaiheessa, viimeistelynä oli painosorvaus. Kokoja oli neljä: 66, 69, 72 ja 75. Sisuksena oli kolme nahkatyynyä, jotka oli kiinnitetty kupuun omilla teräslistoillaan ja niittiparilla. Nahkaisessa leukahihnassa oli pehmikkeenä irrallinen nahkalappu. Väri oli joko matta harmaa tai oliivinvihreä.
Ruotsalaisessa m/37-62 kypärässä on kuvun laelta kiinnitetty saksalaistyyppinen sisus, ja m/37-65 mallissa Schubert-Werke I608-tyyppinen Wärtsilän kypäristäkin tuttu sisusmalli. Ruotsissa sisukset tunnetaan tyyppeinä Inredningen 2 ja 3.
Ruotsalainen m/37 on vaikuttanut vahvasti myös suomalaiseen kypärähistoriaan; suomalainen m/40 on ruotsalaiskypärän lisenssillä valmistettu kopio, ja m/62 taas lähes suora kopio mallin m/37 seuraajasta. Suomen armeija on käyttänyt myös ruotsalaista m/37 mallia. Suomi tilasi keväällä 1941 Perma Oy:n välityksellä Ruotsista 20.000 kypärää, jotka saapuivat kesällä 1941. Malli oli käytössä läpi jatkosodan, sodan jälkeen pieni erä ruotsalaiskypäriä pysyi käytössä vielä suomalaisen m/40:n rinnalla. Vasta 1950-luvun alussa armeija pyrki yhtenäistämään joukko-osastoittain kypärämalleja. Joukko-osastolle pyrittiin keräämään joko saksalaismalliset kypärät tai suomalais/ruotsalaismalliset m/37 ja m/40 kypärät. Tämä kypärä on harvinainen jo jatkosodassa käytetty ja säilynyt m/37.
Ruotsi varusti Tanskan miehityksen aikaisen tanskalaisprikaatin m/37 kypärin. Pieni määrä samaa mallia on ollut käytössä myös Baltian maissa, Virossa vuosina 1941-1945 ne oli varustettu ranskalaistyyppisin sisuksin.
Unkarilainen teräskypärä m/38
M 35
Itävalta-Unkarin hajotessa ja Unkarin itsenäistyessä maahan jäi luonnollisesti itävaltalaisia ensimmäisen maailmansodan kypäriä. Saksan jalanjäljissä Unkari uusi kypäränsä 1930-luvulla ja päätyi saksalaiseen ratkaisuun. Armeijan teknisen instituutin Haditechnikai Intézetin kokeiden jälkeen malliksi otettiin Saksan m/35. Vaikka mitat oli otettu saksalaiskypärästä, niissä on kuitenkin pieniä eroja: unkarilaismallin nikkelikromiteräs on saksalaiskypärää hieman pehmeämpää, unkarilaisessa on saksalaista yksinkertaisempi sisus, ja m/38:n takaosassa on pieni metallilenkki kypärän ripustamista varten. Sisus on suoraan kupuun ja teräsvanteeseen kiinnitetty 6-kielekkeinen nahkahuppu.
Unkarilaiskypärän tuotanto alkoi lisenssillä useammassa tehtaassa (Manfred Weiss Csepelissä, Gyori Vaggonvar, Alex, Gepgyarak ja Mavag Bukarestissa) 1936 ja jakelu joukoille 1938. Kuvun paksuus oli 1,1 mm ja kypärän paino noin 1050 g. Iskunkestävyys oli yhtä hyvä kuin m/35:ssä. Reuna oli vahvistettu pokkaamalla ja ilmanvaihtoaukon vahvistuksena oli pieni holkki. Väri oli tumma tai vaalea vihreä, vaalea ruskea tai vaalea sininen.
Kypärästä on myös harvinainen laskuvarjosotilaan malli, josta lieve on leikattu pois. Vastaavassa palo- ja ilmatorjuntakypärässä oli laella ristin muotoinen peltinen harja. Kypärämalli m/38 oli Unkarissa käytössä vuoteen 1957. Malli m/38-47 on sodan jälkeen uudelleen sisustettu, heikommasta aineesta valmistetulla sisuksella varustettu malli. Korvaaja oli neuvostoliittolaisen kypärän unkarilainen kopio m/51.
Suomi halusi ostaa Saksasta kypäriä tammikuussa 1940, mutta Saksa ohjasi tilauksen Unkariin. Helmikuussa 1940 Suomi tilasi Budapestin lähetystönsä kautta kahdelta unkarilaistehtaalta, Gyori Vaggonvarilta ja Mavagilta yhteensä 75.000 kypärää. Niiden toimitukset alkoivat jo helmikuussa. Tuolloin maahan tuli 23.000 kypärää, maaliskuussa 29.000 ja huhtikuussa 23.000 kypärää. Jatkosodassa unkarilainen m/38 oli armeijan yleisin malli yhdessä suomalaisen m/40:n kanssa. Puolustusvoimat käytti sodan jälkeen pitkälle 1960-luvulle päämallinaan saksalais/unkarilaistyyppistä kypärää, sekaisin kumpaakin mallia. Malli pysyi käytössä kunnes pyöreät m/62 suomalaiskypärät syrjäyttivät ne 1970-luvulla.
Useimmissa suomalaiskypärissä on vientileima, josta ne voi tunnistaa. Gyori Vaggonvarin kypärissä leima on DR 66. Niihin verrattuna Mavagin kypärän tunnistaa liepeen reunasta ja työn laadusta, Gyori Vaggonvarin kypärässä pokkaus on pyörä ja tasainen, Mavagilla litteä ja epäsiisti.
Saksalainen m/38
ns. Gladiator
Saksa oli kehittänyt ensimmäisen maailmansodan kypäristään mallin 34, joka oli tarkoitettu muuhun kuin sotilaskäyttöön, mm. poliisille, palokunnille, vartiomiehille jne. Sen lieve oli lyhennetty ja metalli oli pehmeämpää kuin sotilaskypärissä. Vs-käyttöön oli kuitenkin tarve saada kypärä, joka suojaisi paremmin erityisesti ylhäältä päin putoilevilta esineiltä. Keväällä 1933 Reichsluftschutzbund esitti mallin suunnittelua onnettomuuksissa, pommitusten raivauksissa ym. avustavien siviilien käyttöön. Saksalaiset kehittivät kypärän, jossa oli leveä pitkä lippa ja niskasuoja, lieve oli nostettu korvan kohdalta kuulemisen parantamiseksi. Malli sai lempinimen Gladiator, koska se muistutti antiikin roomalaiskypäriä.
Mallin tuotanto alkoi 1938 ja jakelu 1939, ja sitä valmistettiin koko toisen maailmansodan ajan. Versiot poikkesivat hieman toisistaan, osa oli prässätty kolmessa, osa kahdessa ja osa yhdessä osassa. Erikseen saattoivat olla kupu, lippa ja niskasuoja, tai kuvun ylä- ja alaosat. Kaikissa oli nahkahuppu. Tiettävästi kupuja oli yhtä kokoa, eri kokoiset sisukset sovitettiin kupuun korkkipaloin. Ilmanvaihtoaukkoina olivat suolasirotin-tyyppiset poratut reiät. Kypärää käyttivät mm. Luftschutz, Sicherheits und Hilfsdienst SHD, Rotes Kreuz ym. turvallisuus- ja vs-organisaatiot.
Saksan Liittotasavalta kehitti mallista vielä sodan jälkeen vs- ja palokypärän, joka oli muovia tai lasikuitua.
Tämä kypärä on valmistettu Saksassa liittolaismaan Bulgarian ilmapuolustus- ja kemiallisen suojelun joukkojen käyttöön.
Neuvostoliitto m/39 ja m/40
Stalnoi shlem 40 (Ssh 39 ja Ssh 40)
Neuvostoliitto oli vahvistanut käyttöön uuden kypärätyypin 1936, mutta malli oli vanhanaikainen eikä kovinkaan onnistunut. Niinpä kypärän kehittely jatkui koko 1930-luvun lopun. Suuren isänmaallisen sodan syttyessä käytössä oli jo uusi malli. Se muistutti vielä jonkin verran muodoltaan m/36:ta, mutta oli yksinkertaistettu kohti pallokypärän muotoa. Hivenen soikeassa kypärässä on pieni lippa ja lieve laskee hieman korvalle.
Varsin moderni m/39 ehti tuotantoon 1938 ja joukkojen käyttöön 1939. Näitä kypäriä oli jo jonkin verran vastapuolella talvisodan loppuvaiheessa, ja malli oli käytössä läpi toisen maailmansodan. Kupu oli laadultaan parannettua terästä, sisukset olivat alkuvaiheessa samanlaisia kangashuppuja kuin m/36:ssa. Niiden rinnalle tuli myös keinonahkaisia kielekkeisiä huppuja. Sisus oli kiinnitetty italialaistyylisesti kuvun yläosasta riippuviin joustaviin kannakkeisiin. Kokoja oli kolme; POCT 1, 2 ja 3, paino oli noin 1250 g. Väri oli sammaleen vihreä, ja vuoden 1940 aikana jalkaväen kypäriin maalattiin vielä tähti, sirppi ja vasara. Leukahihna oli punottua kangasta. Riippuvan sisuksen vuoksi kuvulla oli epämiellyttävä taipumus kumista ja soida.
Edelleen parannettu malli Ssh 40 oli muodoltaan vieläkin pyöreämpi. Teräs oli aavistuksen paksumpi ja sisus oli uusittu. M/40:ssä on kolme keinonahkatyynyä, jotka ovat suoraan kuvussa kiinni lyhyillä teräslistoilla. Pehmusteiden sijoittelu poikkesi mm. ruotsalaismallista; m/40 kypärässä kaksi tyynyä on ohimoilla ja yksi takana. M/40 tuotanto alkoi 1939 ja jakelu 1940. Kokoja oli yksi ja kypärän paino oli edelleen 1250 g. Kypärästä on myös versio m/40-41, jossa on nahkainen leukahihna 4-pisteen kiinnityksellä.
Neuvostoliitossa m/40 pysyi käytössä pitkään toisen maailmansodan jälkeen, ja liittolaismaat tekivät siitä omia kopioitaan. 1950-luvun alussa tuli käyttöön malli, jossa kupu on hieman pienempi ja korkeampi, mallissa m/60 on kielekkeinen nahkasisus. Mallin m/68 muoto muuttui selvästi, pyöreän sijaan se on voimakkaammin ylöspäin suippeneva ja alhaalta leveä. Puolalaisessa mallissa m/50 ja tšekkoslovakialaisessa m/53:ssa oli oman tyyppisensä nahkasisukset, unkarilainen m/50 muistuttaa hyvin paljon neuvostoliittolaista mallia m/40, mutta siinä on nahkainen leukahihna ja sisuksen tyynyt kangasta.
Suomalaiset saivat sotasaaliiksi 34.700 venäläiskypärää, joista pääosa oli mallia m/40. Näistä kunnostettiin ja jaettiin joukoille noin 20.000 kypärää. Niitä käytettiin etenkin jatkosodan loppupuolella ja pääasiassa siellä, missä malli ei aiheuttanut sekaannusta, kuten rannikolla, laivastossa ja kotialueen ilmatorjunnassa. Jonkin verran neuvostokypäriä oli myös mm. pioneereilla ja muilla selustan joukoilla. Sodan jälkeen m/40 hävisi nopeasti.
Kreikka tilasi oman kypäränsä Italiasta. Italia tarjosi ostettavaksi samaa mallia, jota siellä käytti rajavartiosto. Mallin pohjana on italialainen m/33, mutta kypärä on sitä matalampi ja leveämpi, hieman espanjalaistyylinen. Valmistus alkoi 1934 ja kypärät ehtivät Kreikkaan 1939 juuri ennen kuin maat joutuivat sotaan. Italia toimitti vain käsittelemättömät kuvut, ne maalattiin ja sisustettiin Kreikassa. Kreikkalaissisus on 7-kielekkeinen nahkahuppu, joka on kiinni teräsvanteessa ja ripustettu bulgarialaisen m/36-C mallin tapaan. Leukahihna on yksiosainen nahkahihna.
Nikkelisekoitteisen teräksen paksuus oli 1,1 mm, kuvun kokoja oli kolme ja sisuksia 7 kokoa. Paino vaihteli 1000-1100 g. Iskunkestävyys oli yhtä hyvä kuin italialaisessa m/33:ssa. Kreikassa malli pysyi käytössä vain vuoteen 1948. Italialaiset joukot käyttivät jonkin verran samaa kypärätyyppiä, osa oli peräisin Italian omista varastoista ja osa miehitetystä Kreikasta. Kreikka otti ennen M1-tyypin kypärää käyttöön myös brittiläisen Mk II mallin.
Portugalilainen m/40
Capacete M 40
Vuonna 1932 valtaan noussut Portugalin diktaattori Salazar aloitti heti armeijan voimistamisen. Osana varusteiden uudistamista oli kypärän hankinta. Portugali käytti tuolloin brittivalmisteisia ensimmäisen maailmansodan aikaisia kypäriä. Maa osti ensihätään naapurimaasta Espanjasta erän m/21 mallia. Portugalilaiset pitivät Espanjan sisällissodan aikaisia kokemuksia espanjalaiskypäristä hyvinä, niinpä ei ole ihme, että oman kypärän esikuvana oli m/21. Kehitelty portugalilainen m/40 muistuttaa myös 1930-luvun lopun japanilaista Kobe-kypärää.
Malli 40 tuli käyttöön vuonna 1940. Vaikka malli ulkoisesti oli kuin Espanjan m/21, portugalilaiset pitivät esikuvan sisusta vanhanaikaisena ja heikkona. M/40:n sisuksessa oli kolme nahkatyynyä kupuun niitatussa alumiinivanteessa, leukahihna oli yksiosainen nahkahihna. Aluksi ilmanvaihtoaukot vahvistettiin holkilla, myöhemmin vahvike prässättiin kupuun. Kypärän paino oli n. 1500 g. Väri oli ruskea.
Kypärää käyttivät armeijan lisäksi poliisi ja kansalliskaarti. Malli uudistettiin 1960-luvulla, m/40-63:n sisus on NATO-kypäristä tuttu kangasnauhoihin kiinnitetty nahalla päällystetty säädettävä päänauha. Ulkoisesti malli pysyi samana komposiittikypärien käyttöönottoon asti.
Kun Suomi mietti oman kypäränvalmistuksen aloittamista, valinta osui ruotsalaismallin m/37 kopioon monestakin syystä. Aivan oman mallin kehittely olisi ollut hidasta ja työlästä. Toisaalta Suomella ja Ruotsilla oli sotamateriaalin patenttisopimus jo vuodelta 1937. Vaikka Ruotsin armeijan uudesta kypärästä m/37 ei ollut kokemusta sotaoloissa, sitä pidettiin erinomaisena mallina. Lisäksi vaikka verrattuna saksalaiskypäriin m/37:n valmistus oli edullista, yksinkertainen muoto oli helppo prässätä yhdestä teräslevystä, ja Suomi piti teräksen saantia Ruotsista kaikissa oloissa melko varmana.
Valmistus alkoi ruotsalaispatentin ja -piirustusten turvin 1940. Tilauksen sai Wärtsilä Oy, ja sisukset valmisti Friitalan Nahka. Kypärä valmistettiin ruotsalaisesta Sandvikenin teräksestä Boforsin toimittamin työkaluin. Valmistusprosessi oli lähes samanlainen kuin Ruotsissa. Kypärä valmistettiin kolmessa syvävetovaiheessa, jota seurasi hehkutus ja kalibrointi oikeaan muotoon. Reunan leikkaus ja kuvun rei'itys tehtiin epäkeskopuristimessa, karkaisu tapahtui suolakylvyssä. Kupu ruostesuojattiin ja maalattiin oliivinvihreäksi.
Sisuksena oli kolme nahkatyynyä, jotka olivat kuvussa kiinni lyhyillä teräsliuskoilla ja niittiparilla. Ruotsalaismallinen kaksiosainen nahkahihna oli kiinni sisuksen niiteillä, paitsi suurimman koon 75 kypärissä, missä hihnalle oli oma niittiparinsa. Kokoja oli neljä: 66, 69, 72 ja 75. Kypärien keskipaino oli 1200 grammaa.
Puolustusvoimat tilasi 1940 kaikkiaan 70.000 kypärää, ja Wärtsilä toimitti jatkotilauksena 1944 vielä 5.000 kypärää. Puristustyön suoritti Helsingissä Wärtsilä Kone ja Sillan emaliosasto ja kokoonpano tapahtui lukko-osastolla. M/40 oli jatkosodan "päämalli" unkarilaiskypärän kanssa. Suurin osa kypäristä hävisi sodan jälkeen, kun Kone ja Silta osti 1947 takaisin 50.000 aiemmin valmistamaansa kypärää, ja puristi niistä pula-ajan tarpeisiin kattiloita. Armeijalle jäi yhteensä 6.000 suomalaista m/40 ja ruotsalaista m/37 kypärää, jotka olivat käytössä 1960-luvulle asti, jolloin valmistui Wärtsilän valmistama uusi 1962 hyväksytty modernisoitu malli.
Suomalaisen ja ruotsalaisen sota-ajan mallin erottaa toisistaan väristä, sisuksen nahan hienoisista eroista ja kuvun leimoista. Friitalan nahka oli hieman vaaleampaa ja pehmeämpää kuin ruotsalaiskypärien. M/40 kypärien liepeen reunaan on lyöty kokomerkintä ja Wärtsilän tunnus W, esim. 69W tai 72W. Joissakin kypärissä on tallella myös punainen tarra, jossa on teksti ”Valmistanut Wärtsilä-Yhtymä Oy”.
Yhdysvaltalainen M1
Helmet, Steel M-1
Ensimmäiset yhdysvaltalaisten joukkojen käyttämät kypärät olivat ranskalaisia Adrian- ja brittiläisiä Brodie-kypäriä. Kun Yhdysvallat tuli mukaan ensimmäiseen maailmansotaan, maan hallitus osti Euroopassa oleville joukoilleen Britanniasta 400.000 Mk I-kypärää. Kun saman mallin valmistus alkoi Yhdysvalloissa vuoden 1918 alussa, kypärä sai amerikkalaisnimen M1917. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen USA kunnosti kypärät uusin nahkasisuksin, kangasleukahihnoin ja karhennetuin oliivinvihrein maalauksin, ja ne saivat nimen M1917-A1. Malli oli käytössä vuoteen 1942, jolloin sen korvasi uusi kypärä M1.
USA teki maailmansotien välillä jatkuvia kokeita kehitellessään uutta omaa kypärämallia. Armeijan virkailija Harold G. Sydenham oli luonnostellut aivan uuden tyyppisen kypärän jo 1928, mutta ehdotus hautautui vuosiksi pöytälaatikkoon. Vasta 1940 Fort Benningissä Georgiassa otettiin koekäyttöön prototyyppi TS-3 (Test Section No 3). Tulokset olivat hyviä, ja Virginian patenttiviranomaiset antoivat Helmet, Steel M-1 kypärälle patentin no 137.390. Presidentti Roosevelt allekirjoitti mallin hyväksynnän 1941.
M1:n tuotanto alkoi heti 1941 ja jakelu joukoille 1941-42. Malli perustui aivan uudenlaiseen ideaan. Kypärän perusmalli oli pallomainen, hyvin samantapainen kuin puolalaisessa kypärässä m/31 tai neuvostoliittolaisessa m/40:ssä. Amerikkalaiskypärä on 2-osainen: siinä on teräksinen yksinkertainen kupu, johon on kiinnitetty vain leukahihna. Kuvun sisällä on siihen istuva samanmuotoinen sisempi lasikuitukypärä, liner. Linerissa ovat kiinni kypärän sisäosaa kiertävä puuvillakangasnauha, päälakinauhat, ja päätä kiertävä säädettävä nauha nahkaisine hikinauhoineen. Linerissa oli myös oma nahkainen leukahihnansa. Kypärää oli vain yhtä kokoa, säätö tapahtui linerin nauhoja kiristämällä. Irrotettavan kuvun idea oli, että teräskypärää voi käyttää rintamalla mm. kattilana, pesuvatina, lapiona, istuimena jne. Pelkkää kevyttä lasikuitukypärää taas voi käyttää kun suojautumisen tarvetta ei ole. Mangaaniseosta oleva teräskypärä painaa yhden kilon ja lasikuitukypärä 350 grammaa.
Itse kupu on pysynyt samankaltaisena vuosikymmenestä toiseen, sisuksessa on tehty muutoksia aika ajoin. Ensimmäiset sisemmät kypärät olivat paperimassaa, ja päänauha (head band) oli kiinni neppareilla. Heikko rakenne korjattiin pian, linerin materiaaliksi tuli lasikuitu, ja päänauhan kiinnikkeiksi teräslenkit. Vuoden 1941 mallisen M1 teräskypärän tunnistaa kupuun hitsatuista leukahihnan korvakkeista (fixed bale), khakin värisistä leukahihnasta ja linerin nauhoista, ja kuvun etuosassa olevasta reunaa ympäröivän metallinauhan saumasta. Vuonna 1943 käyttöön tulleessa mallissa kuvun leukahihnan lenkit ovat kääntyvät (swivel bale), ja reunanauhan liitoskohta siirrettiin kypärän niskaan. Vuodesta 1951 leukahihnaan tuli uudenlainen pikalukko, ja leukahihnan sekä linerin nauhojen väri vaihtui khakista oliivinvihreäksi. Vuodesta 1966 linerin keinokuituisia päälakinauhoja ei enää solmittu yhteen, vaan ne kulkivat ristiin päälaen yli. Vuoden 1972 kypärässä tuli käyttöön uusittu leukahihna.
Toisen maailmansodan aikana M1-kypäriä valmistui noin 22 miljoonaa kappaletta. Malli oli Yhdysvaltain armeijan käytössä yli 40 vuotta, 1980-luvulle ja PASGT kevlarin käyttöönottoon asti. Samalla siitä tuli ikoni ja amerikkalaisen sotilaan symboli. Mallia ovat ostaneet, kopioineet ja valmistaneet Yhdysvaltain liittolaiset eri mantereilla, Euroopassa M1-mallin NATO-kypärä oli käytössä mm. Norjassa, Tanskassa, Hollannissa, Belgiassa, Saksan Liittotasavallassa, Espanjassa jne. Omia kopioitaan ovat valmistaneet myös monet Etelä-Amerikan maat. Malli on edelleen käytössä ympäri maailmaa. Suomalaiset ovat käyttäneet M1 lasikuitukypärää varhaisissa YK:n rauhanturvatehtävissä.
Brittiläinen matala ja leveälierinen kypärä Mk II oli yleiskypärä, jota käyttivät maavoimien eri joukot, laivasto, palokunnat, kodinturvajoukot jne. Se ei kuitenkaan lainkaan sopinut joihinkin tarkoituksiin, kuten moottoripyöräkypäräksi, laskuvarjohyppääjille tai ahtaisiin ajoneuvoihin.
Uudentyyppisen kypärän kehittelytehtävän sai B.M.B., Briggs Motor Bodies Ltd. Moottoripyörälähteillä oli vanhastaan ollut Helmet Crash-niminen ajokypärä, mutta se ei suojannut sirpaleilta eikä luodeilta. Britit kehittivät Crash kypärän ja saksalaisen laskuvarjojoukkojen m/38 kypärän pohjalta uuden mallin, jonka kupua saattoi käyttää sekä moottoripyörä-, laskuvarjo- että panssarijoukkojen kypäränä. Vain sisustyyppi ja leukahihna vaihtelivat eri käyttötarkoituksissa.
Moottoripyöräkypärää tarvitsivat mm. Royal Corps of Signals ja Corps of Military Police. War Office antoi määräyksen uudesta kypärästä 1941, Army Council hyväksyi ensimmäisten 500 kypärän tilauksen B.M.B:ltä kesällä 1941, ja tuotanto alkoi samana vuonna. Malli tuli käyttöön 1942. DR Mk I kypärässä on yksinkertainen pallomainen kupu, sisuksena on ripustimiin kiinnitetty teräsvanne, paksu huopapehmuste ja kankaiset päälakinauhat. Niskaa ja korvia suojasi nahkahuppu, otsalla oli ylimääräinen nahkapehmuste. Värit olivat oliivinvihreä ja karhennettu tumma harmaa. Malli oli käytössä vielä ainakin 1960-luvulla.
AT Mk II laskuvarjokypärän edeltäjä oli I laskuvarjopataljoonan käyttämä vuonna 1941 valmistunut malli P (Paratrooper), joka oli kuin jalkaväkikypärän ja myöhemmän mallin risteytys; se oli lähes pallomainen kypärä, jossa kuitenkin reunat oli käännetty ulos lyhyiksi lieriksi. Niitä valmistettiin 800 kpl erä. Mangaaniteräksisen laskuvarjokypärän tuotanto alkoi 1942 ja jakelu joukoille 1943. 1st Airborne Division sai ensimmäiset 5.000 kypärää kesäkuussa. Kupu oli sama kuin moottoripyöräkypärässä, sisus lähes samanlainen. Runkona oli alumiinivanne, nahkahupun sijaan hyppykypärässä oli 3-pisteen kiinnityksellä kankainen leukahihna, jossa oli leukaa varten oma tukensa. Kokoja oli kaksi ja kypärä painoi 1400 grammaa. Valmistaja oli edelleen B.M.B. Väri oli oliivinvihreä. Malli oli käytössä 1980-luvulle ja kevlarkypärän käyttöönottoon asti.
Samaa kupua käytettiin myös panssarijoukkojen kypärässä R.A.C Mk II. Sen sisus oli edellisiä malleja huomattavasti keveämpi, periaatteessa sama sisus oli käytössä myös yleiskypärässä Mk II. Leukahihna oli yksiosainen kangashihna. Valmistus ja jakelu alkoivat 1945, B.M.B ja Rubery Owen & Co. Ltd valmistivat niitä noin 250.000 kappaletta. Myös tämä malli pienine parannuksineen pysyi käytössä 1980-luvulle asti. Väri oli tumma harmaa tai khaki.
Belgia valmisti näistä brittimalleista omia kopioitaan, ja ne ovat vaikuttaneet moniin myöhempiin malleihin. Mm. sveitsiläinen m/48 ja m/48-62 ovat samantyyppisiä, samoin ruotsalainen lasikuituinen armeijan moottoripyöräkypärä. Jotakin kypäriä oli käytössä myös mm. Norjassa.